Vanha Rauma on Pohjoismaiden laajin yhtenäisenä säilynyt puukaupunkialue. Sen pinta-ala on 28 hehtaaria. Lähes viime vuosisadan vaihteeseen asti Rauman rakennettu alue käsitti vain nykyisen Vanhan Rauman. Kaupunkiasutus oli vuosisatoja pysynyt niissä rajoissa, jotka 1600-luvulla kaupungin ympärille pystytetty ja 1809 purettu tulliaita oli sille asettanut.
 
 
 



 

  
 

 
Vuonna 1442 ensimmäiset privilegionsa saanut Rauma on yksi Suomen kuudesta keskiaikaisesta kaupungista.

Keskiajalta ovat peräisin fransiskaaniluostarin kirkoksi rakennettu Pyhän Ristin kirkko ja Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot. Kaupunki paloi 1500-ja 1600-lukujen aikana useita kertoja, ja palojen jälkeen pääkatuja oikaistiin, mutta sivukadut ovat säilyneet kapeina ja mutkittelevina ja tonttien muodot ovat edelleen epäsäännöllisiä . Viimeinen suuri kaupunkipalo oli vuonna 1682. Sen jälkeen Vanha Rauma on jo yli kolmesataa vuotta säästynyt tuhoisilta paloilta, mikä on harvinaista puukaupungeissa.
 

 
 
  Tänään Vanha Rauma on elinvoimainen puukaupunkialue noin 38.000 asukkaan kaupungissa. Asukkaita alueella on noin 700. Kirkkoa, 1776 valmistunutta raatihuonetta ja paria yksityistaloa lukuunottamatta rakennukset ovat puisia. Asuinrakennusten lisäksi tonteilla on ulkorakennuksia, karjasuojia ja aittoja. Sekä korttelit että tontit ovat umpinaisia. Asuinrakennuksen on sijoitettu katujen varteen ja ulkorakennukset pihan perälle. Kadun puolella pihaa rajaa rakennusten lisäksi korkea portti ja pihalla tiivis lauta-aita.
 
 

Nykyisen muotonsa Vanhan Rauman rakennukset ovat saaneet vähitellen, useamman lisä- ja muutosrakentamisen tuloksena . Vanhaa paritupaa on jatkettu kamareilla, pihan puolelle on lisätty kuisteja ja keittiöitä ja muutosten yhteydessä myös vuorilaudoitusta on uusittu. Muutamissa rakennuksissa on säilynyt 1700-luvun lopulle viittaavaa pystylaudoitus, joissakin taas on jäljellä 1820- ja 1830-lukujen leveä empirelaudoitus. Useimmat Vanhan Rauman rakennuksista ovat kuitenkin saaneet nykyisen ulkoasunsa 1890-luvun vilkkaana korjauskautena .

Rauman purjelaivamerenkulun myöhäinen kukoistus toi silloin varoja rakennustoimintaan. Uutta ei kuitenkaan saanut rakentaa, ellei seurannut voimassa olevaa ruutuasemakaavaa. Kun tämä olisi edellyttänyt useiden tonttien rakennusten lunastamista ja purkamista, korjasivat raumalaiset mieluummin vanhaa. Kymmenessä vuodessa kaksi kolmasosaa Vanhan Rauman rakennuksista sai uuden ilmeen, kun niiden vuorilaudoitus muutettiin koristeelliseen uusrenessanssiasuun. Lyhyen muutoskauden vuoksi alueen ilme säilyi yhtenäisenä, ja on pysynyt lähes samanlaisena viimeiset sata vuotta.
 


 
 

Vanhan kaupungin asemakaavan historiallisen arvo huomattiin jo 1900-luvun alussa ja ruutukaavan tilalle yritettiin saada asemakaavaa, jossa katuverkosto olisi säilytetty. Katujen leventämistä pidettiin kuitenkin välttämättömänä, ja se taas olisi edellyttänyt vanhan purkamista ja uuden rakentamista. 1800-luvun lopussa perusteellisesti korjatut rakennukset pysyivät kuitenkin hyväkuntoisina vuosikymmeniä, eikä uudisrakentamisen tarvetta ollut. Todella uhattuna alue oli vasta 1960-luvulla, jolloin Vanhaan Raumaan esitettiin rakennettavaksi uusia liikekiinteistöjä ja kerrostalojakin. Samoihin aikoihin heräsi kuitenkin halu puukaupungin ja sen rakennuskannan säilyttämiseen.

Vähitellen kaupunkilaiset kypsyivät ajatukselle, ja kun Vanhan Rauman säilyttävä asemakaava 1981 vahvistettiin, olivat kaikki raumalaiset yksimielisiä alueen arvosta. Suurin osan Vanhan Rauman kiinteistöistä on yksityishenkilöiden omistamia ja asumia. Yhteistyö Rauman kaupungin, alueen asukkaiden ja liikeenharjoittajien välillä on välttämätöntä etsittäessä ratkaisuja alueen kysymyksiin. Vanhan Rauman ottaminen UNESCO:n maailmanperintöluetteloon edustamaan kulttuurihistoriallisesti merkittävää pohjoismaista puukaupunkiperinnettä on entisestään lisännyt vaatimuksia alueen aitouden säilyttämiseen.
 

 




 

  
 

 
UNESCO:n maailmanperintösopimus

Maaimanperintösopimuksen lähtökohtana on ajatus kansainvälisestä vastuusta kansallisten kulttuuri- ja luonnonperintökohteiden arvokkaimman osan säilyttämisestä ihmiskunnan yhteisenä maailmanperintönä.

Yleissopimus luo mahdollisuuden kansainväliselle yhteistyö ja avustusjärjestelmälle.

Maailmanperintökomitea voi sopimuksessa määriteltyjen kriteerien perusteella hyväksyä kansallisella tasolla suojellut kohteet Maailmanperintöluetteloon. Hyväksytyt kohteet edustavat siten yleismaailmallisesti katsottuna erittäin arvokasta kulttuuri- ja luonnonperintöä.

Suomesta on Maailmanperintöluetteloon hyväksytty vuonna 1991 kaksi kohdetta, Vanha Rauma ja Suomenlinna. Myöhemmin luetteloon on otettu vielä Petäjäveden puukirkko ja Verlan teollisuusyhdyskunta.

Vanha Rauma on valittu luetteloon ainutlaatuisena esimerkkinä vanhasta pohjoismaisesta puukaupungista. Kaupunginosa on säilynyt historiallisten rajojensa puitteissa kokonaisuutena, jossa asuminen, työnteko ja sosiaalinen elämä yhdistyvät toimivaksi kokonaisuudeksi.